Elämänipeili: Kyllä ketuttaa!

Muistatte varmaan, kun aiemmassa postauksessa lupailin noista päättötyöluonnoksista laittaa kuvia tänne tässä ihan lähipäivinä.

No aloin niitä tässä äsken etsiskelemään huoneen siivouksen jäljiltä ja niitä ei löydy mistään! Käänsin koko mein talon ympäri, eikä niitä oikeesti ole missään! Nyt vaan kihisen täällä yksikseni, koska oon mitä luultavimmin heittänyt ne pöydältäni vahingossa roskikseen siivotessani...en enää koskaan siivoa! Niistä ei ole tallella yhtään kopioita, ei mitään, koska kopiot olivat siinä samassa nipussa alkuperäisten kanssa. Sinne meni useiden tuntien yhtäjaksoinen piirtäminen ja luomistyö!

Tää tunne on kyllä jotain aika sanoinkuvaamatonta. Miun piirrokset on miulle kuin omia lapsia, miun ajatusmaailman ja sen hetkisten kädentaitojen heijastuksia. Annan niille aina kaiken miun energian ja suunnittelen yhtä luonnosta pelkästään mielessäni parhaimmillaa monta päivää ja sitten inspiraation iskiessä piirrän niitä useita tunteja putkeen, kunnes oon viimein tyytyväinen lopputulokseen...missä voi mennä kauan, koska oon itselleni ihan tosi vaativa ja kriittinen.

Osalle teistä tää miun vuodatus kuulostaa varmaa aivan järjettömältä, " nehän on vaan piirroksia, ainahan voi piirtää uudet...", mutta kun jollekkin omistautuu niin täysin ja sitten se vaan viedään siulta ja jäljelle ei jää yhtään mitään, niin kyllä se ketuttaa ja paljon!

Nyt en voi kun vaan rukoilla, että ne tulee jostain vastaan.

...mutta, koska tässä nyt pääsin puhumaan piirtämisestä niin laitan nyt tähän loppuun vielä miun tekemän lyijykynä piirroksen mei papasta. Teen aika paljon tämmösiä realistisia potreitteja ja tykkään kyl piirtää mallista, mutta tää nyt ei ihan oo sitä miun ominaisinta tyyliä. Siitä sitten enemmän, kun saan materiaalia maanataina kuvataidekoululta niin saatte siitäkin vähän maistiaisia. Ajattelin vaan että tää sopis aika hyvin tähän isäinpäivään.

Pahoittelen kuvan surkeaa laatua. Kännykän kamera ja suurennos ei kuulu yhteen....